7.3.08 klo 07:58

Rohkeus

Luin Erno Paasilinnan kirjoittaman elämänkertateoksen ehkä kuuluisimmasta suomalaisesta aseistakieltäytyjästä Arndt Pekurisesta. Kirja on nimetty Pekurisen horjumattoman vakaumuksen mukaan Rohkeudeksi. Ja rohkea Pekurinen on ollutkin kieltäytyessään viimeiseen asti aseista tietäen siitä aiheutuvat seuraukset.

Pekurinen ei ollut ensimmäinen aseistakieltäytyjä Suomessa, toisin kuin olen joskus luullut, vaan hän oli ensimmäinen, joka rikkoi uutiskynnyksen kieltäytymisellään vuonna 1929. Tätä ennen uskonnollisista syistä palveluksesta kieltäytyneet oltiin onnistuttu pitämään piilossa medialta ja myös hänen tapaustaan yritettiin peitellä. Pekurinen korosti ensimmäisenä kieltäytyvänsä poliittisista syistä, ja vastusti myös kirkkoa instituutiona eroten siitä samana vuonna. Tuolloin Pekurinen ei enää ollut varsinaisessa varusmiesiässä onnistuttuaan piilottelemaan virkavallalta asuen eri puolella Suomea usein vaihtaen osoitettaan. Ohessa hän oli ehtinyt saavuttaa mainetta rauhan puolustajien keskuudessa ja toimi Antimilitaristisen Liiton puheenjohtajana.

Lopulta Pekurisen jouduttua puolustusvoimien pakeille hän kieltäytyi yksiselitteisesti yhteistyöstä. Hänet määrättiin lääkärintarkastukseen ja sitä kautta mielentilatutkimuksiin, mutta hänet todettiin täysin terveeksi. Tämän jälkeen hänet passitettiin työvelvollisten kurikomppaniaan, mutta sielläkin hän kieltäytyi tekemästä minkäänlaista työtä sotakoneiston hyväksi. Valtiolle Pekurinen olisi ollut valmis tekemään vaikka paljon palvelusaikaa pidemmänkin aikaa työtä, mutta ensimmäinen siviilipalveluslaki hyväksyttiin vasta seuraavalla vuosikymmenellä, minkä valmisteluun ja hyväksymiseen Pekurisen julkisuudella on epäilemättä ollut vaikutusta. Pekurisen tapaus herätti paljon huomiota myös ulkomailla, ja useat arvovaltaiset ulkomaiset poliitikot ja tiedemiehet laativat kirjelmän, jossa Suomea pyydettiin kiinnittämään huomiota Pekurisen tapaukseen. Olin jo aiemmin tietoinen Albert Einsteinin pasifistisesta aktiivisuudesta, mutten tiennyt hänen liittyneen Pekurisen tapaukseen niin läheisesti, että hän kirjoitti omissa nimissään em. vetoomuksen lisäksi pari muutakin kirjettä tänne Suomeen.

Lopulta ulkomainen huomio enemmänkin ärsytti viranomaisia, eikä se auttanut Pekurista. Hän istui kaiken kaikkiaan yli neljä vuotta lyhyempinä tuomioina vankilassa eri puolilla Suomea. Lisäksi laaja tunnettuus toi hänelle myös paljon ikävää huomiota, kuten eräänkin kerran häntä siirrettäessä vankilasta toiseen järjesti Lapualaisliike hänen kidnappauksen, jonka aikana Pekurinen puettiin sotilasasuun ja valokuvattiin sekä pakotettiin allekirjoittamaan kirjelmä, jossa hän olisi perunut kieltäytymisensä. Siihen aikaan aseistakieltäytyjillä ei ollut minkäänlaista arvoa, minkä johdosta tästä ilkivallasta ei kukaan joutunut koskaan vastuuseen.

Vapautumisensa jälkeen Pekurinen jatkoi sodanvastaista työtään. Hän toimi edelleen Antimilitaristisen Liiton ja, kun liikkeen sisällä tehtiin uusia linjan vetoja ja nimeä vaihdettiin, Sodanvastaisen liiton puheenjohtajana. Rauhanaatteen edistämisen lisäksi hän oli absolutisti ja osallistui raittiusyhdistys Riennon toimintaan. Naimisiin hän meni 1934 turkisompelija Aleksandra Havian kanssa ja he saivat kaksi lasta, Säde 1932 ja Juhani 1939. Ajankuvaan Pekurinen teki lähinnä tilapäistöitä auton apumiehenä ja myöhemmin kuljettajana.

Sodan lähestyessään rauhan puolustajien tilanne oli uhkaava. Aate menetti kannattajiaan, mutta Pekurinen pysyi vahvana, vaikka osasi pelätä pahinta. Pitkään vielä sotien aikana Pekurista pidettiin vangittuna, mutta loppuvuodesta 1941 armeija kuljetti hänet rintamalle ja yritti vielä viimeisen kerran pakottaa hänet sotimaan. Edelleen Pekurisen kieltäydyttyä hän tuli ammutuksi omien toimesta. Edes jotain tilanteen inhimillisyydestä kertoo se, että vasta kolmas käsketty sotilas lopulta ampui Pekurisen. Silti tilanne oli monin puolin käsittämätön, eikä teloituksesta joutunut kukaan vastuuseen edes sodan päätyttyä. Suurin edelleen ratkaisematon kysymys on se, miksi Pekurinen ensitilassa edes toimitettiin etulinjaan, vaikka hän oli todistanut vakaumustaan jo yli kahdentoista vuoden ajan.

Ihmisenä Pekurinen oli seurallinen, ja lasten kanssa hyvin leikkisä. Käytökseltään hän oli kunnollinen, mistä kertoo jo hänen kouluaikaiset arvosanat ja vankeinhoitoesimiesten arviot hänestä. Lisäksi hän oli kiinnostunut historiallisista, yhteiskunnallisista ja poliittisista asioista ja oli itseopiskellut näitä aiheita. Perhepiirissä hän ei koskaan tyrkyttänyt vakaumustaan muille, eikä mielellään edes keskustellut aiheesta tämän kesken. Vaimolleenkin hän viimeiseen asti korosti, ettei kasvattaisi lapsista hänen kaltaisiaan, vaan sallisi näiden itse päättää mielipiteistään.

Noista ajoista maailma ja Suomi sen mukana on toki muuttunut paljon, mutta rauhanaatetta ei edes maailmaa järkyttäneiden sotienkaan jälkeen ole vielä korotettu sen ansaitsemaan arvoon. Onneksi tilanne meidän kieltäytyjien suhteen on sentään inhimillistynyt.

Yksi kommentti
Ilm, maaliskuun 7. klo 16:43

Kiitos kivasta kirjoituksesta, Wikipediasta löytyi vielä pari jännää yksityiskohtaa:
http://fi.wikipedia.org/wiki/Arndt_Pe...